Pääsimme varhain helatorstaiaamuna lähtemään Julia Linesin bussilla ruuhkattomasta pääkaupungistamme Viipurin kautta Pietariin. Vastoin odotuksia selviydyimme jouhevasti ruuhkista myös rajanylitysmuodollisuuksista. Myöhemmin saimme kuulla, että takanamme tulleita busseilta olikin kulunut matkaan aikaa tuntikausia enemmän. Meillä ruuhkaa oli vasta myöhäisinä iltapäivän tunteina Pietarissa, jossa helatorstai on tavallinen työpäivä.
Väsyneinä ja nälkäisinä lähdimme metrolla keskustaan etsimään kunnollista eli intialaista ruokapaikkaa, löytämättä. Sen sijaan päädyimme nääntymäisillämme Nevski Prospectilta ravintolaan, jossa ruoka-annos oli täysin mitäänsanomaton mutta lasku sentään oli suuri, suomalaistasoa ellei enemmänkin. Valitettavasti isokaan lasku ei mahaa täytä vaikka lompakkoa keventääkin. Oluen laatu oli täydellisessä balanssissa ruoan kanssa. Tarjolla oli Suomesta tuotua Lapin Kultaa sekä sen kaiken maailman eli venäläisiä kopioita. Saimme sentään kuulla kovalla äänellä trubaduurin laulamina ikivihreitä kansainvälisiä ja venäläisiä kappaleita, lopuksi myös suomenkielellä Moskovan (Pietarin) valot.
Kanavia riittää Pietarissa.
Lähialueilta ei hyvää olutta tuntunut löytyvän, mutta onneksemme huomasimme kävelymatkan päässä saksalaistyyppisen ravintolan jossa nautimme sameat, rukiiset saksalaiset vehnäoluet. Huomasimme siellä myös ruoan huomattavasti paremmaksi, runsaammaksi ja edullisemmaksi mutta pahimman nälän ollessa ohitse nautimme ruoan vain nestemäisessä muodossa. Tähän ravintolaan palasimme vielä myöhemmin ja ruoka todellakin oli hyvää vaikkei intialaista saati nepalilaista ollutkaan.
Löytyihän sittemmin se intialainenkin, noin 12 km kävelymatkan aikana aivan Iisakin kirkon vierestä. Henkilökunta oli venäläistä, hovimestari jostakin päin Aasiaa mutta oletettavastikin aivan muualta kuin Intiasta. Hän pelotteli kertomalla ruoan olevan tulista, johon totesimme yksikantaan ”Hyvä!”. Mutta mautontahan se sitten oli, vaikka muutoin kyllä aivan syötävää. Ruoan kanssa juoma oli taas hyvin linjassa: Tinnkoff ei juuri Koffin kolmosta maukkaampaa ollut.
Saksalaistyyppisiä olutravintoloita tuntui olevan enemmänkin, mm. Bier König 20-30 ulkomaalaisen oluen valikoimallaan. Tämä vastasi tyypillistä hyvää paikallista olutravintolaa. Ravintolalta löytyi myös 2 oman pienpanimon tuotetta: nimetön olut ja toinen samanniminen eli nimetön olut. Näiden hinta oli muita edullisempi, 90 ruplaa / 0,33 l (n. 2,7 €). Vertailun vuoksi ½ litran tuopillinen Paulaner Dunkel Hefe 170 ruplaa, Blanche de Bruxelles samoin (noin 5 €). Suomalaishinnat siis, mutta plussana hyvä saksalainen humppamusiikki. Puuttui enää Eläkeläiset.
Bier König, Nimetön 1: vaalea, suodattamaton, naisellisen pyöreä, ei kirpeä. Tuore, hiivainen, pientä maitohappokäymisen piirteitä. Humalointi mieto. 2,43/4
Bier König, Nimetön 2: Tummahko, suodattamaton. Makean mallasmainen, hieman kotikaljamainen mutta pientä vetisyyttä. Humalaa ei ollenkaan. Runsaammalla humaloinnilla tästä saisi vielä laatuoluen. 2,00/4
Ajoneuvoja on monenlaisia.
Paikallinen olutkulttuuri sai mielenkiintoisia piirteitä muuan Bistrossa Kirovsky Zavod metroaseman vieressä. Vaikka olutta tarjoiltiin asianmukaisista tuopeista (esim. Kronenbourg 1664), niin silti paikalliset (miehetkin) joivat pillillä jotain oluen pilkkaa (Tuborg, Baltika icebeer jne). Siellä maistoimme mm. Hebckoe-olutta, 5 %. Väri lupasi liikaa, tämäkin oli hyvä yritys apinoida Lapin kultaa mutta huonolla menestyksellä: ei edes ojavettä vaan makunsa perusteella täysin tislattua. Ilmeisesti olisi pitänyt tyytyä Baltikaan, jolla on ihan kohtuumaukkaitakin tuotteita, esimerkiksi Baltika 4 (5 % alc.): kuparinruskea, vahva, maltainen, humala kuitenkin pettää jälkimaussa (arvio 2,5/4).
Metro oli muuten todella kätevä kulkuväline kaupungilla. Polettipiletillä pääsi alas metrolaitureille, metrot kulkivat tiuhaan ja reittikin oli kattava vaikka sisälsi vain 5 eri linjaa. Mutta kannatti kulkea pelkästään asemien kauneuden takia. Esimerkiksi Avtovon metroasemaa sanotaan maailman kauneimmaksi. Sinänsä yllättävää että kirkkoihin, palatseihin ja metroasemiin riittää rahaa mutta muuten kaupunki tuntuu ankealta – kaduilla ei ollut puita eikä puistoissa juuri pensaita tai istutuksia. Rehevä nurmikko kukkivine voikukkineen oli tyypillisempi näky. Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: vaikka roskia ja törkyä näkyi paljon katujen varsilla (Nevski Prospectin tuntumaa lukuun ottamatta), niin esimerkiksi pulloja ei näkynyt rikottuina missään.
Pulloja ei rikota, vaan ne saattoivat säilyä ehjinä useammankin päivän kadulla.
Lauantaiaamuna lähdimme hotellista metrolla umpimähkään valitulle asemalle kaupungiln suuntaan etsimään parempaa aamupalaa. Emme tietenkään löytäneet, mutta matkan varrella löysimme Stout-baarin. Houkutteleva nimi, Baltikan stoutit ja portterit kun ovat mitä mainioimpia oluita joita on viimeksi tullut maisteltua useita vuosia sitten Helsinki Beer Festivalilla. Paikka oli kuitenkin vielä kiinni ja aamupalanälkä kova. Pitkän kävelymatkan jälkeen meinasimme jopa eksyä paikalliseen McDonaldsiin mutta onneksemme järki voitti ja löysimme lähistöltä avoinna olevan kahvilan jossa oli vieläpä mukava terassi. Huonon kielitaitomme (emme vieläkään ymmärrä Venäjän kieltä) syystä tai kenties ansiosta saimme sitten pizzan puolitettuna. Terassilla sai seurata nuokkuvia krapulaisia lapsia sekä vähän vanhempiakin viinan kanssa yhtä hyvin viihtyviä asunnottomia.
Kaupungin puistoissa ruohonleikkuu muistuttaa heinätalkoita.
Illan lähestyessä alkoi Stout-baarin houkutus käydä liian suureksi. Vahingoksemme emme tallentaneet muistiimme paikan osoitetta kuin sijaintiakaan. Pikkuhiljaa muistia kelattuamme aloimme päästä jäljille. Hyvänä apuna oli kännykkä. Vähän väliä otetut valokuvat ja näiden taustatiedoista selvinneet kellonajat lähteinämme pystyimme päättelemään reittimme ja pitkän kävelymatkan päätteeksi suureksi ihmeeksemme löysimmekin päätepisteeseemme. Matka oli kuitenkin mukava, jano kasvoi ja matkan varrelle osui kivoja nähtävyyksiä, mm. ei enää niin tuliterässä kunnossa ollut Saab-96.
Saab-96 vaatisi pientä kunnostusta.
Sisälle baariin astuessamme emme antaneet mainosten häiritä vaan hyökkäsimme tiskille tilaamaan Bowman-stoutia. Huonoksi onneksemme se oli loppu, mutta vielä olisi valttikorttina Guinness. Varsinaisia runsaudensarvia nämä paikalliset Stout-baarit. Muuan paikallinen juhlatuulella ollut kaveri kertoikin, etteivät pietarilaiset ole stoutin ystäviä. Vahinko, heidän kannalta.
Matka takaisin Helsinkiin alkoi sunnuntaiaamuna. Tällä kertaa Pietarissa ei ollut tietoakaan ruuhkista. Myös paluumatkalla oli onnea rajamuodollisuuksien suhteen, vajaassa 1,5 tunnissa selvittiin. Ruuhkat odottivat vasta Helsingissä, jossa Lahdenväylällä sattuneet peräänajot olivat ruuhkauttaneet liikenteen täysin.
Vessabussi Eremitaasin lähellä.
Terveisin YliTappi & Kati
Katso matkan kaikki kuvat:
Album, diakuvaesitys!
